Tämä viikko on ollut hyvin pysäyttävä. Tiistaina Vantaalla tapahtunut kouluampuminen on järkyttänyt meitä kaikkia. Aloitin pääsiäisen jälkeisen viikon iloisissa tunnelmissa työhyvinvointikoulutuksen merkeissä ja lopetin sen murheen murtamana ja sydän täynnä huolta. Torstai-iltapäivän opettajille suunnatun työhyvinvointikoulutuksen aloittaminen on ollut yksi urani vaikeimmista. Kun oikeita sanoja ei ole, voi vain todeta, että nyt saa surra.

Koen surua ampumisen uhrien ja heidän läheistensä puolesta, surua nuoren ampujan kohtalosta, surua oppilaiden ja opettajien puolesta, jotka ovat todistaneet tapahtumaa. Olen jakanut surua myös omien lasteni kanssa, jotka pieninä koululaisina pohtivat paljon tapahtunutta. Koen myös pohjatonta surua siitä tosiasiasta, että tämä maailma mahdollistaa näin järkyttävän tapahtuman. Olemme yhteiskuntana, koululaitoksena, vanhempina, päättäjinä – aikuisina – epäonnistuneet tehtävässämme lasten koulunkäynnin turvaamisessa.

Suru, niin musertavalta kuin se tuntuu, on tunne, joka  ei ole pysyvä olotila, vaan muuttaa muotoaan. Tunnetaitojen ytimessä on tunteen äärelle pysähtyminen. Missä tunne tuntuu? Mitä se haluaa minulle kertoa? Tunnetaidot auttavat meitä kohtaamaan tunteita niiden kaikissa muodoissa. Tunnetaidot vahvistavat myös meidän kykyä käsitellä tunteita sekä parantavat meidän resilienssitaitoja ponnahtaa vaikeuksista takaisin toimintakykyisiksi. Tunteen käsittelyn voi aloittaa nimeämällä tunteen ja pysähtymällä sen äärelle myötätuntoisesti hengitellen. Tunteet tulevat ja ne myös menevät, kunhan kuuntelemme niitä. Tunne syntyy aina tarpeesta ja sillä on meille tärkeä viesti.

Surun tehtävänä on kertoa meille, mitkä asiat ovat meille tärkeitä. Suremme menetystä rakkaasta ihmisestä, turvallisuuden tunteesta ja lapsuuden loppumisesta sekä siitä, että emme ole osanneet rakentaa sellaista yhteiskuntaa, joka tukisi riittävästi kaikkia lapsia ja aikuisia. Tämä on surullista ja suru on oikeutettua. Surun äärelle pysähtyminen tekee kipeää, mutta se voi avata myös jotain kaunista – yhteyttä itseen ja toisiin.

Tämän viikon aikana, kyynelten keskeltä, olen ottanut vastaan myötätuntoisia katseita tuntemattomilta ja hieman enemmän halauksia läheisiltä. Olen saanut huolestuneita ja voimia tuovia viestejä rakkaalta kollegaltani, ystävältäni ja yhtiökumppaniltani Susannalta. Olen saanut pysähtyä keskustelemaan naapurin ja entisen kollegani kanssa tunteista ja ajatuksista, joita järkyttävä uutinen on herättänyt. Olen soittanut useammalle ystävälle ja perheenjäsenelle ja kysynyt kuinka he voivat. Olen rutistanut omia lapsiani hieman lujempaa ja peitellyt heidät ehkä hieman tiiviimpään peittokääreeseen illalla. Olen myös antanut itseni olla surussa ja levätä, sillä suru myös lamaannuttaa.

Surun kuuluu tuntua pahalta, mutta kivun keskellä voimme lohduttaa toisiamme. Parhaimmillaan surun viesti on kääntää meidät yhteyteen toisten kanssa ja muuttaa ne asiat, jotka kaipaavat muutosta. Sen ratkaisun ei tarvitse löytyä nyt heti. Aluksi riittää, että olemme läsnä tunteille ja toisillemme.

Lämpimiä ajatuksia viikonloppuun!❤️

Reetta

Kirjoitta ja on kasvatustieteen maisteri, positiivisen psykologian ja työhyvinvoinnin asiantuntija, opettaja ja äiti